Kirjailija on julkaissut yhdeksän teosta, joista olen päässyt lukemaan kahdeksan. Alkupään teoksia olen metsästänyt antikvariaateista ja onnistunut ne sitkeän työn tuloksena löytämäänkin. Ensimmäisen, Kuin kansanlaulu -teoksen (1991) luen kaiketi sitten, kun pyydän sen kaupunginkirjastoon kaukolainana. Sitä ei ole siis
kaikissa Suomen suurimpien kaupunkien kirjastoissakaan. Muut teokset ovat: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (1997), Älä itke äitini (1999), Yö yllä viljan (2001) Pahan tytär (2005), Kuolleet lehdet (2006), Kylmät kädet (2007), Muovikassimies (2009) sekä tämä viimeksi julkaistu Nimeltään Eerika (2012).
Yhdeksästä teoksesta edellä mainitun ensimmäisen kustantaja on Sahlgren, kolmen seuraava Atena ja muiden kustantaja on Myllylahti. Atena on julkaissut teokset romaanina ja Myllylahti kirjoittaa nimiösivulle tekstin rikosromaani ja julkaisee Ravilon kirjoja sarjassa muu rikos- ja jännityskirjallisuus. Myllylahden nettisivuilla Ravilon kirjoja löytyy myös romaani -kategoriasta. Alkupään teosten kohdalla kirjastot käyttävät kuitenkin asiasanoina muun muassa: psykologiset romaanit, jännityskirjallisuus, moraali, naiskirjallisuus tai naisen asema. On selvää, että monitahoisen Ravilon luokittelu yksioikoisella tavalla ei ole helppoa. Kustantajille totean, että alkupään teokset ovat siinä määrin jo keräilyharvinaisuuksia, että uusintapainosten ottoa harkitsisin vakavasti.
Ravilo on haastava, kantaaottava ja erilainen. Myös tässä viimeisimmässä jota pidän erinomaisena, mutta itse en ehkä kirjailijan alkupään tuotannon kaltaisena läpikäyvän viiltävänä lukukokemuksena. Itkin alkupään kirjoja lukiessa, tässä kirjassa liikutuin, mutta en siitä syystä, että kokisin olevani tai muuttuneeni sen paatuneemmaksi lukijaksi kuin aiemminkaan. Puruvesi lehdessä (9.2.2012) olleen artikkelin mukaan Ravilo itse arvioi omat kirjansa toisin. Palaan tähän myöhemmin.
Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Ravilon voimakkaasti puhuttelevat ja suomenkieleltään rikkaasti ja taidokkaasti kirjoitetut kirjat on ohitettu (korkea)kulttuurisina itseään pitävien tai virallisten kriitikoiden taholta sekä myös mediatilaltaan kaiketi osaltaa myös siksi, ettö Ravilo edustaa akateemista uraa luomatonta vanhenevaa naissukupuolta. Hän ei esiinny naistenlehtien kannessa kuukausittain jokainen ryppy oikein valotettuna, sminkattuna. botoxoituna, liftattuna, uptattuna, shopattuna, täytettynä, nostettuna tai retinoituna nahkaläpässä uupumustaan, kiirettään, vaihdevuosioireitaan, kuukautis- tai mieskiertoaan valitellen. Kulttuurin alalla se on sääli silloin kun pelkkä mediajulkisuus ja julkisuudessa esilläolo hoitelevat sille kuuluvat kriitikon tehtävät. Kalliistirätitetty toistuva julkisuus naistenlehdissä ei sinänsä omaa kompetenssia arvioida teoksia ja niiden sisältöä, kuten usein heppoisesti päätellään.
Ravilon viimeisimmässä teoksessa lukee edelleen nimiölehdellä teksti rikosromaani. Perinteinen henkirikosromaani se ei kuitenkaan ole. Ravilolle lukeminen ja kirjoittaminen tuntuvat olevan taloudellista etua enemmän hyvinvoinnin edellytys. Voin hyvin kuvitella Ravilon ajattelevan, että jos kustantaja haluaa kirjoittaa välttämättä nimiölehdelle sanan rikosromaani, niin kirjoittakoot sitten. Liekö sillä sitten jotain merkitystä rikosromaania koskevan myynnin kannalta, mutta perinteisellä dekkaritavalla ajateltuna teoksen sisältöön sillä on hyvin löyhä yhteys. Erilaisia rikoksia kirjassa on sen sijaan niin paljon, että lukijaa hirvittää, mutta perinteisiä henkirikoksia ne eivät yhtä juonnetta lukuunottamatta ole. Voidaaankin miettiä, rikkooko Ravilo perinteisen, henkirikoksiin keskittyvän rikosromaaniperinteen ja haluaa laajentaa genren tyyppipiirteitä. Rikoksia kirjassa tällä tavoin ajateltuna riittää. Hirvittäviä, epäinhimillisiä, sadistisia, psyykkisiä, henkisiä ja hengellisiä sekä ennenkaikkea - kauhistuttavan ajankohtaisia edelleen siellä missä yhteisöllisyys ottaa yhteisön omaehtoisen moraalin ja etiikan kautta lakisääteisen vallan.
Toisaalta kirjan rakennetta ja sisältöä voidaan tarkastella rikosromaanin taholta. Ravilohan rikkoo myös nämä perinteet. Henkirikos tapahtuu Ravilon kirjoissa usein kirjan loppuosassa, jolloin rikoksen motiivit nousevat eritavoin esiin kuin perinteisellä tavalla rakentuneessa romaanissa, joissa motiiveja selvitetään postuumisti. Jonkin aiemman Ravilon tekstin kohdalla olen pohtinut jopa sitä, miten jonkun ihmisen kuolema voi tuntua kirjassa kuvattuna jopa toivotulta ja oikeudenmukaiselta. Uusimmassa Ravilossa monetkaan julmat ja raa'at rikokset eivät saa "palkkaansa". Joskus oikeus ja hyvä voittaa, toisinaan tai useimmiten ei. Tämäkin rikkoo perinteisen rikosromaanin kulkua.
Myöskään henkirikoksen tekijä ei joudu teostaan vastuuseen. Voidaan pohtia, oikeuttavatko asuinyhteisön jäsenten sadistisiin tekoihin, törkeään ja julmaan henkiseen väkivaltaaan liittyvät lapsuusajan tai aikuisiän hyväuskoisuutta ja -tahtoisuutta raa'asti hyväksikäyttävien henkilöiden taholta saadut epäinhimilliset kokemukset päättämään toisen elävän olennon elämästä. Mielestäni eivät, huolimatta minkälaisesta moraalisesta oikeutuksesta tai kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden tunnosta hyvänsä. Ihmiselämästä säätää myös laki. Voidaan tietysti pohtia laahaako laki jonkun moraalisen oikeutuksen ja oikeustajun kohdalla perässä kuten monesti muissa erilaisissa asioissa on tapana tapahtua. Lainsäädäntötyö tapahtuu usein jälkijättöisesti. Tästä on monia esimerkkejä viimeajoilta. Kuitenkaan ihmiselämän päättämistä en miten tahansa raakojen ja rikollisten tekojenkaan oikeutettuna seurauksena voi hyväksyä enkä kannattaa. Ihmiselämään suvereeniteetti ja siihen liittyvä lainsäädäntö on ylin tuomari. Toisaalta taas lapsuusajan kidutuksesta vastaava yhteisö ja sen jäsenet jäävät vaille vastuutaan ja rangaistusta. Ovatko puntit sitten tasan? Ravilo saa pohtimaan näitä asioita kirjasssan, mikä on aina eräs hyvän kirjan ominaisuus. Näkökannat eivät ole yksioikoisia ja kirjailijan tehtävänä on nostaa myös yhteiskunnassa vallitsevia asioita esille.
Jos jokin mistä kirjassa en pitänyt, pitäisi mainita, niin se on joidenkin sanojen tai asioiden liian yksityiskohtainen selvittäminen kuten vaikkapa räkkäaika, täisauna tai juoksutusmaha. Kohdat liittyvät päähenkilön elämänkulun kuvaamisen, se on selvä. Mutta monisanaisissa perusteellisisssa selvityksissä tollon lukijan opettaminen hiipi mieleen, vaikka räkkäaikakin lienee aika monelle varttuneelle tai ainakin pohjoisessa Suomessa elävälle lukijalle on selvää. Kokonaisuutena teksti toimii hienolla tavalla ja luin vain nopeammin harppomalla nämä muutamat yksityiskohtaiset selvitykset.
Ravilo käsittelee kirjassaan Suomessa esiintyviä tabuja. Kirja on tarpeellinen kaunokirjallisena tuotoksena, vaikka Ravilolla on kaikki edellytykset kirjoittaa myös puheenvuoroja elämänkokemuksistaan. Mietin myös kirjaan sisältyviä elämänkerrallisia elementtejä. Kirjailija ei ole kotoisin Lapista, mutta hyvin harvoin tapahtuva mediajulkinen esilläolo on tapahtunut kirjan julkaisuvaiheessa muun muassa Enonkosken kirjastossa. Siis siellä paikkakunnalla mihin romaanikin loppuu. Romaanin muoto on myös elämänkerrallinen ja toivon totisesti, että Ravilo ei päätä kirjallista uraansa tähän. Hänellä on luultavasti enemmän annettavaa lukijoille kuin monilla nuoremmilla nykykirjailijoilla yhteensä. Toivon, että hän jatkaa kirjallista uraansa monien muiden mieskirjailijoiden tapaan. Bo Carpelankin kirjoitti viimeisen teoksensa 84-vuotiaana. Tuohon Ravilolla on vielä runsaasti aikaa.
PS. Dekkariseuran puheejohtaja oikaisi varsin osuvasti tietojani, että kirjakäräjillä on arvioitu viisi Ravilon teosta minun löytämäni kolmen sijaan. Hyvä näin!
