sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Rosman A: Majakkamestarin tytär

Ei, tämä kirja ei ollut minun kirjani. Olisi pitänyt arvata jo siitä, kun tekijää verrattiin Camilla Läckbergiin tai Mari Jungstediin. Nämä ruotsittaret kun jostakin kummallista populaarihehkutuksesta huolimatta eivät ole ollenkaan dekkaristisuosikkejani. Ei. Päinvastoin. Rupesin tässä miettimään, että pidän valtavasti Leif GW. Perssonista sekä kaksikosta Roslund ja Hällström - ruotsalaisia miesdekkaristeja kaikki tyynni, mutta en muista juuri tällä hetkellä Karin Alvtegeniä lukuunottamatta ketään ruotsalaista naisdekkaristia, jonka kirjoista pitäisin erityisesti. Se on hyvin apeaa ja surullista, koska naisena tietysti toivoo ja odottaa, että naisetkin kirjoittaisivat tietyllä tavalla.

On totta, että odotan dekkarilta hieman jotain enemmän kuin sinne tänne sekavan poukkoilevaa tein sitä tätä ja tuota kuvailua, arkisia parisuhdehuolia, uupumuksen kuvaamista tai hummerin syöntiä. Minuun vetoaa huolellisen, hyvän, perusteellisen ja paneutuvan taustatyön tekeminen, dekkarin näennäinen tai vertauskuvallinen kannanotto monimutkaisiin yhteiskunnallisiin pulmiin ja etenkin sen kuvaaminen, mitä ajatellaan eikä tässä dekkarissa olevan alituisen sekavan tekemisen kuvaus. Ehkä viihteellinen ja viihdyttävä dekkari viehättää kaikista vähiten  ja sellainen, missä on jokin idea ja huolellinen rakentelu, enenmmän.

Pokkarina ilmestyneessä kirjassa ei ollut lukuja, vaan teksti oli yhtä jatkuvaa pötkyä alusta loppuun. Henkilöitä oli kuin pipoa, sekavasti kirjaan tuotuina. Tekemistä ja sitä korvista pursuavaa ruotsalaisdekkareille tyypillistä naisuupumista oli yllin kyllin. Osin asiat jäivät kesken ja auki ja olivat häiritsevän viimeistelemätttömiä. Mitä ihmettä Putten syöpäsairaudella oli dekkarin kanssa tekemistä. Tai oliko hänellä tauti, vai mitä kummaa tällaiset täysin irrelevantit heitot olivat kirjassa?

Luin kirjan sen vuoksi, että kirjailijalta on ilmestynyt vastikään toinen teos, Noitavasara. Testasin, alanko seurata sarjaa vai en. En ala. Menee samaan kategoriaan kuin yllämainitut Jungstedt, Läckberg, Marklund yms. kumppanit. Harlekiinidekkareita.

Jos hyvää Rosmanin dekkarista pitäisi löytää, niin ehkä se on jotain juoneen liittyvää. Ettei nyt pelkästään jostakin epätoivoisesta teinirakkaudesta tehtailla murhia, vaan että motiiveina olivat edes hiukkasen vakavammatkin asiat. En voi antaa sekavan suoltavasta silkasta viihdykedekkarista kuin yhden ainokaisen pisteen. Se on ikävä ja surullista, mutta näin teksti menee minun makuni mukaisesti.