
Maijan tarina on hirvittävin yhteisössä elävien aikuisten osalta. Mikäli minä olisin vanhoillislestadiolainen, tuntisin kollektiivista häpeää ja inhoa yhteisöäni kohtaan. Aivan samalla tavoin, kun tunnen sitä vaikkapa ammattikuntani puolesta, silloin kun ammattikuntani edustaja on syyllistynyt ihmiselämää tuhoavaan rikokseen. Ammatti-identiteetti joutuu syvän pohdinnan kohteeksi, mitä minä olen ja mitä minä kollektiivisesti edustan tai ylipäänsä voin tai haluan edustaa; miten minä voin toimia ja miten yhteisöni on toimittava, jotta ihmiselämää tuhoavat rikokset eivät toistu. Ja tämä siitä huolimatta, vaikka minulla ei ole ollut mitään tekemistä ammattikuntani rikollisten tekojen kanssa. Silti ihmisyyteen kuuluu miettiä myös kollektiivista identiteettiä ja kantaa kollektiivista vastuuta. Jokaisen yhteisön jäsenen olisi vastaavassa tilanteessa hyvä pysähtyä miettimään samaa. Ei minkään yhteisön - olipa se sitten uskonnollinen yhteisö tai muu - missä ihmisyyttä tuhotaan rikollisesti, tulisi ajatella, että asia on vain joidenkin yksittäisten henkilöiden tekoja. Erilasiin yhteisöihin kuuluminen luo myös kollektiivisen vastuun. Tämä näkökulma jää myös usein pimentoon tai vastuu kantamatta. Uskon ymmärtäväni hyvin yksittäisten henkilöiden ratkaisut sen suhteen, millaista yhteisöä he haluavat edustaa. Kyllä, kyse ei ole hurskastelusta. Jopa suuriin makrotason yhteisöihin kuuluminen, kuten länsimaisessa hyvinvointivaltiossa elämisen ja sen kansalaisena toimisen, tulisi aikaansaada pohtimista, mitä ja millätavoin tätä yhteisöä haluaa edustaa. Millä tavoin sinä edustat pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilymistä?
Maijan tarina avautui minulle ihmisyyttä raa' asti tuhoavassa rikollisessa voimassan jo kerrottuna tarinana kohtalaisen selvästi. Uusia näkökulmia avaavana pidin erityisesti Heikki Nenosen puheenvuoroa kollektiivisesta etiikasta ja sen väärille urille menosta silloin kun se ohittaa ja ottaa lainsäädännöllisen vallan. Lisäksi Merja Laitisen hiljaisuuden ja tiedostetun nelikenttä avasi niitä ulottuvuuksia, millä yhteisössä sen yhteisyyttä voidaan vääristyneillä tavoilla suojella.
Ruoskin arvioinnissani jopa arkkipiispaamme Kari Mäkistä, kun olen häntä lähestynyt henkilökohtaisesti keväällä 2011 Helsingin Sanomissa olleen kirjoituksensa johdosta. Samoin ruoskin myös omaa tuomiohiippakuntamme piispaa. Kirkon esimiesten kannanotoksi kirkon sisäisissä pedofiliarikoksissa ei riitä se, että asiasta keskustellaan tai on alettu keskustella. Ei tottatotisesti. Rikoksista on kannettava aina myös vastuu maallisen lainsäädännön mukaisesti. Keskustelun pitäminen riittävänä vastuunkantamisena pedofiliarikoksista on rikollisen toiminnan suojelua.
Lisäksi totean, että jokaisen lapsen lähimmän yhteisön ja sen vastuullisten jäsenten, eli perheen, äidin, isän ja sisarusten aikaansamaamat hylkäämiskokemukset aiheuttavat niitä kokeeneessa yksilössä monenlaista pahaa ja tuhoa ilman raakaa fyysistä väkivaltaakin. Koulukiusaaminen ja huonot johtajakokemukset työelämässä vahvistavat murtavia elementtejä. Olemme jokainen vastuullisia puuttumaan ja kantamaan vastuumme näistä elementeistä.