lauantai 7. huhtikuuta 2012

Nesbo J.: Aave

Ehdinpä taas lyhyen tauon jälkeen rakkaan harrastukseni pariin. Niin..., mitä voisinkaan kirjoittaa täydellisestä Nesbosta, jolle mikään tavanomainen arviointiasteikko ei sovi. Ensiksikin Nesbo poikkeaa pohjoismaisen solidaarisen dekkarin kaavasta ja rikkoo sitä rajusti yksinäinen soturi -asetelmallaan. Kolme neljäsosaa dekkarista luettuani tunsin hieman jo ärtyväni: Lee Childin Jack Reacher lonely rider -taistelijako oli vain muuttanut Norjaan asumaan? Sarjatuliaseet räiskivät ja ihmepelastumisiin riitti viskipullo. Kirjan loppuosa oli kuitenkin ihmeellinen. Luettuani kirjan loppuun ajattelin lukeneeni elämänkerran. Siis - kyllä - luin dekkarin ja ajattelin lukeneeni elämänkerran. Ihmeellistä mutta totta. Miten ihmeessä tällainen temppu tehdään kielen ja kirjoitetun tekstin avulla?

Huomasin miettiväni Lumiukko -dekkaria, missä Harry parkkeeraa autonsa Rakelin kuraiselle pihamaalle, koputtaa ovelle eikä saa sanaa suustansa. (En tarkista tätä kirjoittaessa muistanko oikein, mutta aivan kummallista - monen vuoden jälkeen mieleen muistuu enemmän tai vähemmän kirjassa kuvattuja tapahtumia. Tai muistelin sitä hirvittävä lavuaariin köyttämistä, mikä Rakelille oli viimeinen pisara). Nykyisen dekkarin lukeminen aktivoi nousemaan mieleen tehokkaasti aiemmin kirjoitetuissa teoksissa luettua, mikä on minulle aivan kumma tapahtuma. Mietin kyllä lukiessa lukemaani, mutta mitään juonia muistan selostaa jo muutama päivä luetusta tosi huonosti. Ei ulkoinen ole merkityksellistä vaan se mitä kuvatun takana on olemassa. Siinä kai selitys. Ja nyt minä huomaan kelaavani koko Hole tuotantoa, miten Harry tutustui poliisilaitoksen partyissä Rakeliin ensimmäisen kerran yms.

Nesbohan on aivan ylivoimainen yksityiskohtien ja taustatietojen kuvaaja. Työtä on pitänyt tehdä ja rutkasti ja ilman ylivertaista älyä homma tuskin sujuisi. Teksti ja kieli ovat milli- ja mikrogrammalleen balanssissa, ei liikaa eikä liian vähän. Huumemaailman sanastoon en ole perehtynyt minkään vertaa, mutta googlatessa yllätys oli, että viulu-huume on todella olemassa. Enpä tuollaistakaan tiennyt.

Kirjan lopetus oli hirvittävä, raaka ja karu kaikessa kuvatussa tavallisessa arkisuudessaan (Rakelin aikakauslehden selailu lentokoneen lähtöportin avautumista odotellessa). Me lukijat tiesimme ennalta jo jotain, mikä tulee rikkomaan naisen pysyvästi. En voi olla kuvittelematta tosiasioiden vähitellen paljastumista.  Tulevaa jää miettimään. Kuvittelen tapahtumisen etenemistä mielessäni.

Toistaalta sisällöllisen ja tekstillinen taituruuden lisäksi kirja käsitteli aikaan liittyvää ja ajallista kuvausta mestarillisesti. Missä muussa dekkarissa tapahtumien tihentyessä aika kuvataan kulkevan hitaammin, jopa pysähtyvän. Tavallisessa dekkarissahan tempoa yleensä kiihdytetään loppua kohti. Nesbo välillä hidastaa, jopa pysäyttää ja välillä aika etenee kuten sillä on tapanakin.

Tämä on ilmiselvästi älykködekkari. Ilmanmuuta. Ylivertaista ja ylivoimaista. Ylisanoja. Niinhän se on ollut jo useita vuosia. Amerikassakin kirja myy kuin häkää. Ilmanmuuta. Mutta kuten kirjoitin jo Panssarisydämen kohdalla, joskus haparoiva aloittelija herättää lukijassa sympatioita.

Scorseseko se muuten oli tarpeeksi legenda ohjaamaan Panssarisydämen leffaversiota?

Ei tässä ole yhtään mitään vaihtoehtoja; Nesbon ylivoimaisuuden jyränneenä: viisi pistettä.