Olen jo aiemminkin kirjoittanut siitä, että kirjaa ja elokuvaa ei
pitäisi sekoittaa keskenään. Joko tai. En ole kuitenkaan voinut olla
katsomatta YLE 1:n vuodenvaihteessa esittämää kahta tuotantokautta Vera
Stanhopesta. Päinvastoin! Hankin itselle jopa oman DVD:n sarjasta - mitä
tapahtuu kerran kymmenessä vuodessa - sillä pidin sarjasta paljon.
Elokuvasta pitäminen liittyy puolestaan taas Skotlantiin, nummiin,
rakennuksiin sekä Brenda Blethynin ja
David Leonin
näyttelijävalintaan ja -työhön.En lukenut kirjaa tämän vuoksi "kirjana", vaan katsoin ko. tv-sarjan osan mielessäni uudelleen (fyysisesti kuitenkin lukiessani). Miten hyvin sitä muistaakaan katsomansa! Vääjäämättä tällainen tapa kaventaa oman mielikuvituksen ja ajattelun käyttöä, mikä juuri on yksi syy siihen, miksi en pidä kirjan ja elokuvan sekoittamisesta. Lähes aina toinen määrittelee toisen. Joskus jopa "läsäyttää" sen.
Kirjaa on tämän vuoksi minun mahdoton arvioida kirjana. Visuaalisesti katselin siis lukiessani tv-sarjan mielessäni ja ajatuksissani uudelleen aivan toisin kuin lukiessa tavalllisesti päänupin prosessit toimivat. Onko kokemukseni uniikki vai tapahtuuko muillekin tällä tavoin?
Pidän siitä, että keski-ikäinen nainen on dekkarin välkky päähenkilö. Ei vanha elähtänyt viskirambo tai murhia juoksumatolla napit korvissa ratkova parikymppinen ihmelapsitapaus. Tosin briteissähän myös keski-ikäiset naiset saavat tv- ja elokuvarooleja toisin kuin Suomessa ikärasismi tuppaa olemaan naisilla näyttelijätyön rasitteena (poislukien tietyt kansallisikoniksi nousseet näyttelijät).
Kun pidän Vera Stanhopen hahmosta, pidän myös siitä, että hän osaa kulkea kumisaappaissa, syödä lihapiirakkaa eikä käytä pääosaa päivän energiasta kynsienviilailuun, vaatteiden oikoiluun tai kampauksen kohenteluun. Kirjassa lause: syyllisyydentunto on yliarvostettua, pitää hyvin paikkaansa!
Tällä kertaa arvioin vain poikkeuksellisesti lähes perustelematta ja ilman tähtiä: hyvä! No, ehkä annan kuitenkin nelosen, jotta vuoden lopussa jonkinlainen yhteenveto on mahdollinen...
