Vankilapaon kuvaaminen on harvinaista herkkua suomalaisissa dekkareissa. Virkistävä uusi keksintö ja toimii kirjassa vallan mainiosti! Vankilaelämään liittyviä dekkareita on niitäkin suomalaisilta kirjailijoilta niukasti - toisin kuin esimerksi Zweigbergkillä tai Roslund ja Hellströmillä. Aluevaltaus olisi tämäkin, mutta vaatii taustatyötä. Ehkä Sipilä voisi jättää yhden Takamäen väliin ja siirtyä vaihteeksi miettimään hyvää ja pahaa kaltereiden sisäpuolelle siviiliarkiympäristön sijaan.
Remes jättää poliisityön sivuosaan dekkarissaan. Ei useita (tyypillisiä) kuulustelujen selvittämisiä ja niiden suoralainauksista tekstiä vaan sen sijaan Ruben Waaran mietteitä. Toimii hyvin näinkin. Jonkinsortin "uskottavuus" ei ole sekään aina dekkarien tavoiteltava ykkösprioriteetti - tämä tulee hyvin testattua kirjassa.Pidän siitä, että kirjassa kahvihetket lopetetaan rauhassa eikä ryypitä lattea vipellettäessä pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Kuten alussa totesin, kirjassa välittyvä tunnelma on se, mikä kantaa ja tekee lukemisesta miellyttävän ja virkistävän. Loppua kohti kirjailijalla (tai kustannustoimittajalla) on tullut kiire, parikymmentä sivua loppupuolelle lisää ei olisi tehnyt pahaa ottaen huomioon kirjan etupainotteisuuden vankilapaon kuvaamisessa.
