Muistan lukeneeni erään arvioinnin, missä otettiin kantaa dekkarin pituuteen. Olen samaa mieltä - viisisataasivuisesta paksukaisesta olisi muuan sata sivua voinut keskeltä ottaa mieluusti poissa! Alkupuoli tekstistä oli nautittavaa, Leif G.W. Perssonin kaltaista, missä tavallisia arkisia asioita, tapahtumia tai merkityksiä todetaan lakonisesti ja senkaltaisella tyyneydellä, jossa lukija samanaikaisesti nauraa hervottomana ääneen sekä kärsii ja itkee silkasta epätoivosta. Olen kirjoittanut useasti tästä; tämäntyyppinen tekstin tuottaminen on minusta taitolaji ja ihailen sitä suuresti. Dekkarigeneressä tunnen tasan kolme kirjailijaa, jotka minut saavat reagoimaan tekstiin tällä tavoin.Kirjassa ne kuukaudet ja se sivumäärä, jossa juttu ei edennyt mihinkään olivat tylsiä. Tätä osiota olisin karsinut. Siinä missä esimerkiksi Nesbon ja Harry Holen koko naissurkeuden kuvaus suorastaan riipii lukijaa, niin tässä dekkarissa Barbarottin sänkyhommelit eivät jaksaneet kiinnostaa. Ilmanaikuista täytetekstiä.
Kirjan loppuosa oli mielestäni taas tiivistä kuvausta ja etenkin pidin hyvin kovasti siitä, että vaikka ratkaisu esitettiin lukijalle, sen tulkintaetiikka jätettiin auki. Miten hienosti lukijalle annettiin vapaus miettiä asiaa omista arvolähtökohdistaan ja erilaisista eettisistä tulkintakehikoista käsin! Pidin kovasti siitä, että lukijalle ei kirjailija syöttänyt valmiina mitään pullamössöä. Se saa enemmän ärtymään. Ookoo dekkari!
