lauantai 14. tammikuuta 2012

Hoag T: Mustat vedet

Olipa lukukokemuksena harvinaislaatuinen dekkari. Puoliväliin kirja oli niin kliseinen, tylsä, tavanomainen ja pitkästyttävä, että etenin pari sivua per ilta ennenkuin uni lupsautti silmät kiinni. Aivan pelkkää väkisin lukemista. Sellaisena kirja kaikkinensa loppuun asti pysyikin - eipä mitään ilmiselviä amerikkalaisia dekkarikliseitä murtavaa, mielenkiintoista tai niistä poikkevaa.

Sheriffin ja amerikkalaisen poliisilaitoksen ammattietiikka esitettiin kyseenalaisessa valossa. Virantoimituksessa oleva poliisiesimies alkaa muhinoida vakavasta rikoksesta kuulusteltavan kanssa. Siis virka-aikana. Taitaisi Suomessa potkut tulla ja pikaisesti ammattietiikan vastaisesta toiminnasta sekä virka-asemaan ja virkatehtäviin liittyvistä väärinkäytöksistä. Sama asiahan se on omalla alallani. Akuutti, meneillään oleva hoitosuhde on ehdottomasti ammatillinen eikä se salli potilaan kannalta muunlaista toimintaa. Valvira kyllä poistaisi oikeuteni ja työnantajalta saisin potkut alta aikayksikön, jos noin räikeästi ammattieettisiä periaatteita, työvelvoitteita tai työsuhdesopimusasioita rikkoisin. Enkä tietenkään voisi tehdä hoitoa tarvitsevalle ja apua hakemaan tulleelle potilaalle koskaan pahaa. 

Dekkarin poliisille ammattietiikka tai toimintaperiaatteiden miettiminen ammatissa toimintansa kautta ei pälkähtänyt mielenvieressäkään (tai se ei ollut pälkähtänyt romantiikkaa kirjaan upottavalla kirjailijalla) lukuunottamatta omissa henkilökohtaisissa asioissa möyrimistä. Oikeastaan on hieman järkkyäkin, että kirjailijalla pälkähtää päähän kuvata virallisten instituutoiden toimintaperiatteita noin lukijaa väheksyvällä tavalla. Ja ajattelen niitä lukijoita, joille dekkarin kuvaus viranomaisten toimintatavasta menee ja uppoaa kuin veitsi voihin. Että voisiko Amerikassa joku oikeasti uskoa, että viranomaiset voisivat noin toimia? Ei kai nyt Suomessa sentään kukaan...
Tai toisaalta, jos viihdykemielessä virallisia instituutioita kuvataan siten, että siellä rehottavat jos minkäkinmoiset salaliitot (vrt. esim. S. Larsson), niin onko se huonompi tai väheksyttävämpi tai kenties parempi tapa viihdyttää lukijaa kuin värisevän yltiöromantiikan avulla lukijoiden viihdyttäminen? Kun aina kysytään sitä, pitääkö dekkarin olla uskottava, niin mielestäni jossakin määrin pitää olla. Se mielenkiintoisin ja syvin pohdituttava ajatus, idea tai sanoma, joka jokaisessa hyvässä dekkarissa pitäisi olla, menettää vaikutuksensa ja merkityksensä, mikäli hyvin pahoin reaalimaailman kuvausta raiskataan. Koko suurempi idea voidaan vesittää kovin mielipuolisesti valituilla ratkaisuilla, yksityiskohdilla tai efekteillä. Siinä mielessä jonkinsortin reaaliteeteissa pysyminen on ainakin minun mielestäni tarpeellista.

Toisaalta tässä dekkarissa puolenvälin tienoilta eteenpäin kuvattiin naisen aseman epäkohtia, yksittäisten, elämässä pettymyksiä ja sen kovuutta kohdanneiden henkilöiden pelkoa, luottamisen vaikeutta, yksinäisyyttä ja muita kokemuksia aika koskettavallakin tavalla. Koskettavalla tavalla kirjoitettuja kohtia lukiessani tunsin silmissäni ylimääräistä vetistystä. Enpä ole ennen tällaistä ilmiötä lukiessa kohdallani tavannut. Ihan puhdasta amerikkalaista lähes harlekiinitasoista viihdykkeellistä hömpänpömppää ja kuitenkin joissakin kohdin tunsin liikuttuvani syvästi. Ihmeiden aika ei ole ohitse. Olenkohan minä itse jollakin tavalla muuttunut dekkarilukijana? Sitäpä sietää minun miettiä.

Kaikkinensa Hoag tuntuu kirjoittavan aika epätasaisesti. Myöhemmät kirjat ovat olleet parempia kuin nämä alkupään dekkarit, vaikkakin jokaikiseen kirjaan on tämä amerikklaistyylinen romantiikkaelementti  (vahva ritari pelastaa vapisevan neidon vahvoille käsivarsilleen) tungettu mukaan. Niinkuin joku pakkoskripti. Hoagille tyypillinen sanailuelementin hallinta vilahtaa aika-ajoin tässäkin dekkarissa. Kaikkinensa kehnoksi dekkariksi kliseisyyden ja latteuden vuoksi on tämä kuitenkin dekkari arvioitava, vaikka ajoittain kirjan keskellä koskettavia kuvauksia olikin.

PS. Enkä oikein tajua kirjan nimeä. Rutikuivissa maisemissahan kirjassa liikuttiin. Musta pää olisi varmasti ollut dekkarille sopivampi nimi....