Kyllähän Lindell terävästi osaa kirjoittaa. Ja tyyli on kehkeytynyt iskevämmäksikin kuin aivan ensimmäisessä "Yökierrossaan". Mutta tämän kirjan kohdalla mietin sitä (ja olen miettinyt parin edellisenkin kohdalla), kun poliisikomisario Cato Isaksson kuvataan aina niin nyreissään olevana, harmistuneena, nyrtyneenä, nyrtseissään, kärttyisenä, vihaisena, raivostuneena, ärtyisänä, äkeänä, käärmeissään olevana, vaivoin itsensä hillitsevänä...Kun miettii suomalaista työelämää, niin tulee vääjäämättä mieleen, että eikös Norjassa jotenkin osata hillitä itseä asialliseksi työelämässä. Kyllä kai se suomalaisessa työelämässä on odotettu ja oikeutettu vaatimus, että ei mitään mielenosoituksellisia ärtsykohtauksia töissä järjestä. Ei kai kenestäkään kollegasta mitään kohtauksia järjestetä.
Oli muuten hauska, että vierailin joulukuussa pari päivää Oslossa juuri kun luin tätä kirjaa. Poliisin kanssa en ollut missään tekemisissä vaan oman tieteenalan vierailulla, mutta aivan päinvastoin! - jokapuolella oli erittäin sydämellistä eikä mistää työärtyisyydestä missään tietoakaan. Miksihän kirjailijan pitää yksi fiktiivisen kirjan hahmoista kuvata tällä tavoin? Jään miettimään tähän kuvaamiseen liittyviä kirjailijan motiiveja.
Poliiseja oli muuten iltasella Oslon kävelykadulla kävellessä näyttävin määrin liikkeellä. Kävelin kävelykadun arki-iltana päästä päähän ja kohtasinkohan tuolla matkalla peräti neljä poliisipartiota (auto-, jalkaisin kulkeva ja ratsupartio sekä yksi poliisimerkin varustettu matkailuauto! kävelykadun päässä). Hyvin näkyvää poliisin esilläoloa. Ratsupartio oli suorastaan nostalginen. Enpä muista, milloin kotimaassa pääkaupunkiseudulla olisin törmännyt ratsupartioon, liekö niitä enää ollenkaan olemassakaan!
