Kirja on samalla kertaa hienostunut, aristokraattinen, sivistynyt, viileä, kiihkeä, julma, brutaali, raaka, härski, mieletön, ymmärtämätön, ymmärrettävä, historiaa ja nykyhetkeä. Kirjassa on omanlaatuisensa tunnelma, kuten von Schirachin kirjoille on tyypillistä. Aivan kuten Vargasin kirjoissa on tapana, mutta toisenlaisin tunnelmin. Teksti on hillittyä, tyyliteltyä, niukkaa ja pienieleistä, joka saa lukijn pohtimaan hyvyyden ja pahuuden olemassaoloa entistä kipeämmin. Onko kostoon milloinkaan oikeutusta? Jos on, niin milloin se olisi? Kysymys on mieletön. Voiko natsihistorian tapahtumista ihmiskunta koskaan toipua? Toivottavasti ei ainakaan unohtaa.Istuin eilen Stockmannin ravintolassa ruokailemassa. Viereisessä pöydässä oli iäkkäämpiä henkilöitä - kenties isovanhempia, lasten vanhempia ja lapsia, hiihtoloma-asioita suunniteltiin. En kuunnellut tarkemmin mistä yhteiskuntapoliittisista talousasioista keskusteltiin - olivatko kyseessä sitten koulutusta koskevat lukukausimaksut vai mitkä maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Seurueen vanhempi naishenkilö totesi kiihkeän vihaisella äänellä hänen mielestään väärien sosiaalipoliittisten ratkaisujen olevan niiden vasemmistokommareiden syytä! Lapset istuivat pöydässä kaikessa rauhassa. Havahduin ilmaisun kiihkeyteen, kovaan ääneen ja vihaisuuteen. Eräs seurueen jäsenistä oli luokkatoverini.
