Ahmin kirjan neljässä tunnissa. Kokonaan. Kannesta kanteen. Kerralla. Yksi parhaimmista, mitä olen koskaan lukenut. Vaikuttavinta oli lukea muistihäiriösairauden ihan ensimmäisistä oireista. Nii-in, kuka meistä ei tarvitsisi almanakkaa.. Itse jopa usein joudun kirjaamaan hoidettavat erilaiset päivittäiset työasiat allekain lapulle, jotta muistan kaikki. Tai väsynhän minäkin ylenpalttiseen sosiaaliseen seurusteluun, huomion ja ystävällisyyden jakamiseen jokapuolelle eri ihmisille juhlissa... Nautin myös yksinolosta ja hiljaisuudesta enkä koe sitä mitenkään ahdistavaksi. Pitäisikö siis huolestua...?
Toisaalta kirjoitin viestin myös kirjan tekijälle. Mediadokumentit nykyisin kilpailevat siitä, kuka paljastaa vastenmielisimmän ja inhottavimman epäkohdan vanhustenhuollossa. Voisin luetella viimeaikoina esitettyjä dokumentteja kymmenen heti kättelyssä. Tänäänkin katsoin erään televisio-ohjelman.
On hyvä puhua epäkohdista ja nostaa niitä esiin. Epäilemättä. Aivan varmasti. Toisaalta ylenpalttisuus sahaa ja syö samalla omaa oksaamme, omaa tulevaisuuttamme. Vanhustyötä tekevien itsereflektointi tapahtuu usein vuorovaikutustilanteen jälkeen. Ajatellaanpa nyt vaikka validaatiomenetelmää, jonka Janssen nostaa kirjassa esiin. Vuorovaikutus on niin intensiivinen tapahtuma, että juuri samaisella silmänräpäyksellisellä hetkellä tapahtuva tilanneanalyysi on vaikea laji. Reflektiosta osa tapahtuu vääjäämättä tilanteen jälkeen. Harvoin kuitenkaan kirjoitetaan kirjoja niistä tilanteista, missä vuorovaikutus on onnistunut. Missä tilanteissa omaiset ja asiakas tuntevat tulleensa kuulluksi ja kohdelluksi arvostavalla tavalla. Mitä silloin sanotaan tai tehdään? Millaisia kuvauksia saavat onnistuneet vuorovaikutustilanteet sanojen, ilmeiden, eleiden, asentojen tai äänen avulla kuvattuna? Millaista on onnistunut vanhusten kohtelu? Mistä se muodostuu tai mitä onnistuneissa tilanteissa konkreettisesti tapahtuu tai miten ne luodaan asiakkaan tai omaisten näkökulmasta? Nämä dokumentit onnistuneesta vanhusten kohtelusta tai hoidosta ovat vähemmistönä. Niitäkin mielestäni tarvittaisiin, jotta muodostuisi jollainenkin yhteinen käsitys siitä, miten onnistunut hoiva ja hoito tapahtuu. Siitä voisivat myös kovapäisimmät ja monenlaisia vahemmän ihmisläheisiä arvoja omaavat vanhustenhuollon toimijat ottaa opikseen.
