sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Adler-Olsen J: Vanki

Huomaisin jokin aika sitten tämän kirjan ilmestymisen kirjakaupan pöydälle. Luulin kirjailijan nimeä vilkaistessani tätä suomalaiseksi esikoistulokkaaksi. Yhdentoista vuoden suomennostaukoa edeltävää tanskalaista Aakkostaloa (2001) en enää muistanut, enkä tosin ole sitä lukenutkaan.

Valitsin kirjan Iltaluvut blogin arvioinnin perusteella. Entistä vähemmän haluan lukea kirjallisesti ja kielellisesti haparoivaa huonoutta.  Noin 13000 suomenkielista julkaisua vuosittain, josta ehdin lukea viikko per kirja tahdilla vuosittain 50 - tekee siis kaikesta suomenkielisestä kansitetusta surkeasti vain noin 0.4%. Valinta luetun suhteen on tässä tapauksessa järkevää - josko väistämätöntäkin.

Iltaluvut blogin arvio kirjasta on myös minun mielestäni ehdottoman oikeutettu. Kun kirjan nimi on Vanki, siinä olletikin kuvataan henkilön juuri tätä olemassaolon tilaa - vankeutta. Vankeuden kuvaus oli ajatuksia herättävää, hyvin fyysistä, osin ahdistavaa sekä myös painajaismaista. Kun minulla aina on epämiellyttävän nihilistinen tapa suhtautua dekkariin myös sen pragmaattisia ominaisuuksia arvioiden - vaikka dekkarin ei suinkaan tarvitse olla mitenkään elämän lainalaisuuksissa pitäytyvää, sen tosiasioita tai ilmenemismuotoja totuudenmukaisesti noudattavaa - jäin myös tämän dekkarin kohdalla miettimään vankeutta psykologiselta kannalta. Psykologian oppikirjat opettavat, että ihminen kuolee melko pian sensoriseen deprivaatioon. Mikäli ihmiskehon aistit eivät saa riittävästi ärsykkeitä, seuraa kuolema. Tämän fysiologisen tosiasian perimmäinen syy on lienee vieläkin selvittämättä, aivan samoin kuin ihmisen unen ehdottoman tarpeen perimmäinen mekanismi. Ihminen kuolee, mikäli ei voi nukkua.

Toisaalta sitten nykyisin raportoidaan maailmalta myös kriisialueiden työssään siepatuista toimittajista, jotka ovat eläneet useita vuosia vankeudessa. Tai pedofiilien pieneen tilaan vuosiksi kätkemistään uhreista.  Jäin miettimään sitä, kuinka vähällä ja millaisilla aistiärsykkeillä ihminen jää henkiin. Vaurioituu varmasti, mutta mitä tarvitaan henkiin jäämiseen? Mikä riittää? Onko neljän vuoden betonikellarivankeus mahdollista?

Kirjassa sympatiat varasti ehdottomasti kirjan päähenkilön, Carl Morckin, maahanmuuttajataustainen toimistoavustaja. Nerokkaimmat päätelmät kirjaan toi ehdottomasti tämä päähenkilön avustaja eikä suinkaan päähenkilö. Se teki samalla myös päähenkilöstä sympaattisemman. Hyvä uusi näkökulma!

Toisaalta vanhaa tuttua oli asetelma, missä hyvä poliisi uhmaa idioottimaista, moraaliltaan arveluttavaa poliisijohtoa. Onko tämä piirre jotenkin traumaattista Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa? Onko meillä suomalaisia dekkaristeja erityisesti tältä aihealueelta? Voiko Suomessa kirjoittaa dekkarin, missä suomalainen poliisijohto kuvataan moraaliltaan arveluttavana tai pahoin korruptoituneena?

Kirjoittajan tekstilliset ansiot ovat erinomaiset; kieli, rytmi, selkeys, jäsennys, luettavuus, ilmaisut yms. Kirjoittaja on kirjoittanut elämänsä aikana tai hänen kustannustoimittajansa on aivan ensiluokkainen. Veikkaan toimittajataustaisen kirjailijan kohdalla ensimmäistä vaihtoehtoa.

Neljä tähteä.