Kirjassa oli useita dekkarigenrelle tyypillisiä karaktäärejä
ja valtavirtaominaisuuksia kiintoisalla tavalla rikkovia ominaisuuksia. Ensimmäinen näistä oli suomalaisen luonnon ja
erämaamaiseman kuvaus sekä pienen suomalaisen maalaistaajaman henkilöiden ja
elämänmenon tyyppipiirteiden karakterisointi. Toinen liittyi kirjan päähenkilön
fyysisen kunnon ylläpitämiseen, terveysliikuntaan, liikuntaharrastuksiin ja
treenaamiseen. On vaihtelua tutustua
päähenkilöön, joka on erämaataitoja omaava aktiivisesti liikkuva kuntoaan
ylläpitävä nuori nainen eikä rapakuntoiseksi elähtänyt, viskiä sienenä imevä ikää
kerännyt entinen poliisi tai muu miespuolinen naissuhteissaan epäonninen henkilö
(useat englanninkieliset sekä pohjoismaisetkin dekkarigenren tyyppipoliisit
sekä Reijo Mäen Vares). Tosin Maija Miilukorven purutupakan käytön symbolinen
merkitys henkilön luonnekuvauksen syventämisessä jäi minulle arvoitukseksi.
Mälliä käyttävä naispsykologi lienee erinomainen harvinaisuus Suomessa.
Maija Miilukorpi hahmoineen on tervetullut fiktiivinen
vaihtoehtosankari puhkikuluneelle Jussi Varekselle. Toisaalta Maija jatkossa hyödyntänee
myös psykologian opintojaan. Mitä hän ajattelee tai analysoi oppimiensa
psykologisten teorioiden mukaisesti jatkossa henkilöistä, joiden kanssa joutuu
tekemisiin?
Siinä missä skottidekkaristit revittelevät - ja myyvät - antaumuksella
territorionsa ja kaupunkiensa tyyppipiirteiden kuvauksilla (mm. Kate Atkinson,
Ian Rankin ja Denise Mina Edinburg, Glasglow ja Aberdeen) jopa matkakirjamaista
kuvailua dekkareissa hyödyntäen sekä englantilaiset keikkuvat kyläsarjoillaan Emmerdale, Sydämen asialla, Kyläsairaala,
Mennyt maailma, Vielä virtaa (myös klassikko Humiseva harju) alkuillasta useiden maiden televisiokanavalla;
myös tässä dekkarissa kotosuomalaisen maalaiskyläelämän kuvaus on sen
mielenkiintoinen vahvuus. Sitä samaa
tekee Jim Thompson kaupunkikuvauksellaan Helsinki-sarjassaan; tämä dekkari
toimii erilaisessa ympäristössä. Metsään
majoittuminen voi olla useimmille eksotiikkaa! Kirja voi ”kiemurrella”, marinoitua ja
mehevöityä näissä teemoissa enemmänkin pääsemättä suoraviivaisesti ”maaliin”.
Lisäksi kirjailija näyttää dekkarissaan tuntevan fyysisen treenauksen
kokemukset, seuraukset ja vaikutukset kehossa ja mikseipä myös sen merkitykset.
Tämä olkoon myös jatkossa omaleimainen Maija Miilukorpi -dekkarin piirre ja
vahvuus.
Myös muukalaislegioonateema suomalaisessa dekkarissa on mielenkiintoinen,
mutta sitäkin voi avata dekkarissa enemmän tai perusteellisemmin. Gooletin kirjaa
lukiessa teemasta enemmän, jotta pääsin paremmin erään dekkarin henkilöhahmon ”tunnelmiin”.
Kirjailija tuottaa tekstiin paatoksellisempia kohtia aroista
aihealueista – muun muassa politiikasta ja uskonnosta. On erinomaista, että
kirjailija laittaa Miilukorven naurahtamaan näiden osioiden jälkeen. Se
helpottaa lukijaa pitämään mielessä lajin fiktiivisyyden – nämä eivät
välttämättä ole niitä näkökulmia, joita kirjailijalla on tai lukijalla
tulisi olla. Naurahtaminen tekstillisenä keinona näiden osioiden jälkeen oli hyvä ratkaisu.
Sen sijaan kustannustoimittajan olisi pitänyt olla muutamassa kohdassa tarkempi: muutamien kulausten otot lasin reunasta tai makuulle menemiset olisi voinut vaihtaa myös toisenlaiseen tekemiseen. Kustannustoimittajalle terveisiä!
Kuten edellisessä arvioinnissa (Adler-Olsen) totesin, mietin lukiessa
usein dekkarin pragmatiikkaa. Mikä
myrkky tappaa nopeasti muutamassa minuutissa ja tavallisen kansalaisen
saatavilla suhteellisen helposti? Digitalis? Kalium?
Lisäksi dekkaria lukiessani jäin miettimään persoonallisuushäiriöiden
esiintymistä yhteiskunnassamme. Tämä
teema oli esillä kirjassa erään henkilön kohdalla. Ajankohtainen aihe
yhteiskunnassa jatkuvasti uutisoitavien sekä ei suoranaisesti päihteiden
väärinkäyttöön liittyvien surmatapausten kohdalla. Onko kirjassa esitelty ilmiö
yleinen yhteiskunnassamme sekä pystyykö ihminen miten pitkään tai missä määrin elämään
tavallista elämää keskuudessamme?
Kolme tähteä Maija Miilukorvelle.
