Ehdottomasti Larssonin...
...viimeinekin tämän kesän parhainta dekkariantia. Niin, kyllähän Larssonin viimeisin julkaistu kaikkinensa komeavetoinen dekkari on, ei käy kiistäminen, ei.
Muuatta asiaa jäin miettimään...Ensimmäisessä kirjassa oli piirros saaresta. Jotain samanlaista ”rautalankapiirrosta” olisin toivonut myös tähän kirjaan noiden käsiteltyjen hallinnonalojen järjestäytymisestä ja organisoitumisesta Ruotsissa. Mulla ainakin tältä osin on yleissivistys niin kehno, että on jo yllinkyllin, että hallitsen omassa kotimaassa suurpiirteittäin tiettyjen, tutuimpien hallinnonalojen yhteiskuntapoliittisen järjestäytymisen, elimet, päätöksentekoprosessien kulkua ja keskeisten viranhaltoijoiden nimikkeitä. Kirjassa näitä Ruotsin tuntemattomia valvovia elimiä, päälliköitä, päälliköiden päälliköitä ja uusia toimijoita kirjaan putkahteli ja tipahteli umpimähkään ”takavasoselta”. Tarkoitan tällä sitä, että tällainen pöllömpi lukija jäi jotenkin passiiviseen asemaan näiden putkahteluiden suhteen. Ei voinut itse miettiä, että ”ahaa, jos toi asia on noin, niin mitenkähän kirjalija selittää sitten sen, että...”. Pääasiahan tällainen lukijan aktiivisuuden harjoittamisen mahdollistaminen ei tietenkään kirjassa ollut (suhteessa sen pilvilinnan huojuttamiseen...), mutta mietin, että lukeeko yhteiskunnan parempi tuntija kirjan eri tavalla? Nyanssit vielä herkullisemmin ennakoiden? Tästä olisi mukava kuulla mielipiteitä.
Toisena asiana olen miettinyt kirjasta lukemiani arvosteluja ja sen herättämää keskustelua, joka on pääsääntöisesti toistaiseksi ollut – pyydän anteeksi pyhiltä ja arvostetuilta ammattikriitikoilta - naistenlehtien ryppyjenhoitokirjoitusten luokkaa. Valtakunnan päälehden kulttuurisivusta puolet pohtii kirjailijan leskelle jääviä rahoja, perintöä, materiaa, oikeuksia ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Niinpä niin... Missä ovat keskustelu suojelupoliisien tilaamista eliminoinneista, ihmisoikeuksien loukkaamisista tai jopa salaliitoista? Kyllä, voin uskoa helposti esim. suojelupoliisin toimintatapoihin itäisissä naapurimaissa (esim. Anna Politkovskaja). Ihmisoikeus-rikkomukset ovat yleisiä ja uskottavia jopa maailman suurimmaksi länsimaiseksi demokratiaksi kutsutussa valtiossa Atlantin takana eikä tämän valtion suojelupoliisi liene pelkkä käsiä avuttomana ylhäällä liehutteleva statisti. Korruptiota, lahjontaa, suosimista ja hyvä veli järjestelmää on pullantuoksuisessa kotoisassa Euroopassakin. Enpä ole juurikaan nähnyt arvokeskustelua siitä, että oman uuden poliisiylijohtajamme poika valvoo isänsä toimia. (Jospa se on sitten tapahtunut poissaollessani). Kriitikot voisivat ottaa tukevamman ja syvemmän otteen kirjasta ja sen arvioinnista pohtimalla myös jotain muuta kuin tavanomaista kielikäännöksen riffejä ja svengausta tai lesken rahatilannetta. Nyt tuli hieman ärrinpurrintekstiä, mutta tulkoot. Jokohan Ruumiinkulttuurissa on ollut kirja-arviointi? Odotan kyllä tältä särmää ja purevuutta huikeasti paljon enemmän kuin tähän asti lukemani...
Vaikka tähän väliin täytyy sanoa, että en kyllä ymmärtänyt dekkariseuran uusimman lehden Karin Alvtegen esittelyn vaikuttimiakaan (voinko siis edes toivoa syvempää Larsson arvostelua...). Taas kerran kirjailijalta virkistäväsisältöinen dekkari ja dekkariseuran lehti käsittelee usemman sivun haastattelussaan kirjailijan terapiassakäyntiä. Miksiköhän?? Työkykyisen ihmisen terapiassa käyntiä pidän mittasuhteiltaan samanlaisena kuin hyvin ulkona syömistä, mitä kummaa tuosta kääntää, vääntää ja veivaa artikkelissa edestakaisin...?
Larssonissa Gibraltarin ryyppäämiskuvion kuvaus on turha, ei se kuvaa edes mitään alkoholismia, höpöhöpö. Eikö jonkin kirjan lopussa ollut samantapainen ilotteleva peruukkinaamiointihihhulointi jossakin Euroopan pääkaupungissa? Muistelenko oikein? Lisäksi tämän kirjan puolivälissä samaa alkutilanteen lähtökuviota ja -asetelmaa jankattiin niin monen monituista kertaa, että varmasti tuli selväksi. Lukiessa ihmettelin, muuan kerta olisi hyvin voinut karsia toistoa. Liekö tällä jotenkin varmisteltiin lukijaa, jolle tämä kirja sattuu ainoana käsiin. Tosin en osaa arvioida, miten kirja toimisi yksinään, voisiko sen ylipäänsä lukea ilman edellistä?
Ja sitten lopuksi se Fermatin teoreema. Miten se on väärin ja kuinka se kuuluisi olla oikein? Miksi? Mihin sitä tarvitaan? Itse en ymmärrä muuta kuin että samanlaisilla kokonaisplus- ja miinusluvuilla yhtälö toimii, jos summa on aina nolla. Mutta sinänsä yhtälö ja sen käyttö jäävät hämäräksi. Olis kiva sivistyä.
Muuatta asiaa jäin miettimään...Ensimmäisessä kirjassa oli piirros saaresta. Jotain samanlaista ”rautalankapiirrosta” olisin toivonut myös tähän kirjaan noiden käsiteltyjen hallinnonalojen järjestäytymisestä ja organisoitumisesta Ruotsissa. Mulla ainakin tältä osin on yleissivistys niin kehno, että on jo yllinkyllin, että hallitsen omassa kotimaassa suurpiirteittäin tiettyjen, tutuimpien hallinnonalojen yhteiskuntapoliittisen järjestäytymisen, elimet, päätöksentekoprosessien kulkua ja keskeisten viranhaltoijoiden nimikkeitä. Kirjassa näitä Ruotsin tuntemattomia valvovia elimiä, päälliköitä, päälliköiden päälliköitä ja uusia toimijoita kirjaan putkahteli ja tipahteli umpimähkään ”takavasoselta”. Tarkoitan tällä sitä, että tällainen pöllömpi lukija jäi jotenkin passiiviseen asemaan näiden putkahteluiden suhteen. Ei voinut itse miettiä, että ”ahaa, jos toi asia on noin, niin mitenkähän kirjalija selittää sitten sen, että...”. Pääasiahan tällainen lukijan aktiivisuuden harjoittamisen mahdollistaminen ei tietenkään kirjassa ollut (suhteessa sen pilvilinnan huojuttamiseen...), mutta mietin, että lukeeko yhteiskunnan parempi tuntija kirjan eri tavalla? Nyanssit vielä herkullisemmin ennakoiden? Tästä olisi mukava kuulla mielipiteitä.Toisena asiana olen miettinyt kirjasta lukemiani arvosteluja ja sen herättämää keskustelua, joka on pääsääntöisesti toistaiseksi ollut – pyydän anteeksi pyhiltä ja arvostetuilta ammattikriitikoilta - naistenlehtien ryppyjenhoitokirjoitusten luokkaa. Valtakunnan päälehden kulttuurisivusta puolet pohtii kirjailijan leskelle jääviä rahoja, perintöä, materiaa, oikeuksia ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Niinpä niin... Missä ovat keskustelu suojelupoliisien tilaamista eliminoinneista, ihmisoikeuksien loukkaamisista tai jopa salaliitoista? Kyllä, voin uskoa helposti esim. suojelupoliisin toimintatapoihin itäisissä naapurimaissa (esim. Anna Politkovskaja). Ihmisoikeus-rikkomukset ovat yleisiä ja uskottavia jopa maailman suurimmaksi länsimaiseksi demokratiaksi kutsutussa valtiossa Atlantin takana eikä tämän valtion suojelupoliisi liene pelkkä käsiä avuttomana ylhäällä liehutteleva statisti. Korruptiota, lahjontaa, suosimista ja hyvä veli järjestelmää on pullantuoksuisessa kotoisassa Euroopassakin. Enpä ole juurikaan nähnyt arvokeskustelua siitä, että oman uuden poliisiylijohtajamme poika valvoo isänsä toimia. (Jospa se on sitten tapahtunut poissaollessani). Kriitikot voisivat ottaa tukevamman ja syvemmän otteen kirjasta ja sen arvioinnista pohtimalla myös jotain muuta kuin tavanomaista kielikäännöksen riffejä ja svengausta tai lesken rahatilannetta. Nyt tuli hieman ärrinpurrintekstiä, mutta tulkoot. Jokohan Ruumiinkulttuurissa on ollut kirja-arviointi? Odotan kyllä tältä särmää ja purevuutta huikeasti paljon enemmän kuin tähän asti lukemani...
Vaikka tähän väliin täytyy sanoa, että en kyllä ymmärtänyt dekkariseuran uusimman lehden Karin Alvtegen esittelyn vaikuttimiakaan (voinko siis edes toivoa syvempää Larsson arvostelua...). Taas kerran kirjailijalta virkistäväsisältöinen dekkari ja dekkariseuran lehti käsittelee usemman sivun haastattelussaan kirjailijan terapiassakäyntiä. Miksiköhän?? Työkykyisen ihmisen terapiassa käyntiä pidän mittasuhteiltaan samanlaisena kuin hyvin ulkona syömistä, mitä kummaa tuosta kääntää, vääntää ja veivaa artikkelissa edestakaisin...?
Larssonissa Gibraltarin ryyppäämiskuvion kuvaus on turha, ei se kuvaa edes mitään alkoholismia, höpöhöpö. Eikö jonkin kirjan lopussa ollut samantapainen ilotteleva peruukkinaamiointihihhulointi jossakin Euroopan pääkaupungissa? Muistelenko oikein? Lisäksi tämän kirjan puolivälissä samaa alkutilanteen lähtökuviota ja -asetelmaa jankattiin niin monen monituista kertaa, että varmasti tuli selväksi. Lukiessa ihmettelin, muuan kerta olisi hyvin voinut karsia toistoa. Liekö tällä jotenkin varmisteltiin lukijaa, jolle tämä kirja sattuu ainoana käsiin. Tosin en osaa arvioida, miten kirja toimisi yksinään, voisiko sen ylipäänsä lukea ilman edellistä?
Ja sitten lopuksi se Fermatin teoreema. Miten se on väärin ja kuinka se kuuluisi olla oikein? Miksi? Mihin sitä tarvitaan? Itse en ymmärrä muuta kuin että samanlaisilla kokonaisplus- ja miinusluvuilla yhtälö toimii, jos summa on aina nolla. Mutta sinänsä yhtälö ja sen käyttö jäävät hämäräksi. Olis kiva sivistyä.
