Lukaisin pyhinä Marklundin jo vanhemman Nobelin testamentin. Ärrän hyllylle Me Naisten viereen oitis ja kiireesti... Aikoinaan ensimmäisten kirjojen hieman mielenkiintoa herättävä yhdistelmä naisen uran ja perheen lomittamisesta on kyllä kärsinyt jo täysin räytymispisteisen inflaation. Hauskaa oli Bentzonin keittiön *graniitti*tasojen aivan alituinen kuuraaminen ja niissä urvahtaminen. Miksihän kirjailija haluaa tuota graniittia niin erikoisesti korostaa naiseuden räytymisen symbolina? Tulevatkohan samat fibat vaneri-, melamiini-, linoli-, teräs-, puu-, marmori- tai vaikka linoleumitasojen kuurauksesta?
Mutta muuan muu merkityksetön yksityiskohta laittoi miettimään joitain asioita. Marklundin kääntäjä oli muistaakseni Outi Knaappila (muistinkohan oikein?). Kääntäjät ovat harvemmin esillä kirjan esittelyissä, vaikka ovat olennainen osa käännettyä kirjaa ja sen "elävyyttä". Kääntäjien töitä ja tekemisiä joutuu usein erikseen goglaamaan, jos mielenkiintoa riittää niin pitkälle. Joskus toivoisi tätäkin ammattikuntaa nostettavan kirjojen saralla tai kirjojen kansilipareissa näkyvämpään asemaan. Tämä ajatuskulku juontui muun kirjan yksittäisestä kohdasta, kun Bengtzonin lapset pomppivat hirmukalliilla sängyllä... Hirmukivaa... hirmutunnelmallisena jouluna. Noin se suomen kieli elää myös naapurimaan jättedyrin vaikutuksesta...
Mutta muuan muu merkityksetön yksityiskohta laittoi miettimään joitain asioita. Marklundin kääntäjä oli muistaakseni Outi Knaappila (muistinkohan oikein?). Kääntäjät ovat harvemmin esillä kirjan esittelyissä, vaikka ovat olennainen osa käännettyä kirjaa ja sen "elävyyttä". Kääntäjien töitä ja tekemisiä joutuu usein erikseen goglaamaan, jos mielenkiintoa riittää niin pitkälle. Joskus toivoisi tätäkin ammattikuntaa nostettavan kirjojen saralla tai kirjojen kansilipareissa näkyvämpään asemaan. Tämä ajatuskulku juontui muun kirjan yksittäisestä kohdasta, kun Bengtzonin lapset pomppivat hirmukalliilla sängyllä... Hirmukivaa... hirmutunnelmallisena jouluna. Noin se suomen kieli elää myös naapurimaan jättedyrin vaikutuksesta...
***
Vaihteeksi kolme uutta dekkaria putkeen: Pawlow, Marklund ja nyt Karppi menossa. Mikshän niissä kaikissa on aina luvun alussa tämä ylenpalttinen tapahtumapäivämäärän merkkausvillitys? Taisipa olla vielä tätä edellisessä Larssonissakin. Jokin uusi taiteellinen trendi, huolimatta siitä, että kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti eikä aikaperspektiiviä tekstin ymmärtämisen suhteen niin välttämättömästi tarvitse? Ehkä se sitten antaa tekstille jotain asiakirjamaista painavuutta ja arvoa, kun luku alkaa aina esteettisesti tällä tavoin. Tiedä häntä sitten...
