Lueskelin tässä Tuula Mai Salmelan Uhrihärän ja se oli – aivan kauhea. Olen pitänyt kahdesta aiemmasta Salmelasta hyvin paljon Helsingin tiettyjen osien tarkan kuvauksen vuoksi. Ajattelen yleensäkin, että erilainen suomalainen paikkakuntakuvaus on aivan jees-juttu: Kemijärvi, Oulu, Hämeenlinna, Pori, Turku, Helsinki, Hanko ja mitä niitä ties vielä muita onkaan. Ihan varteenotettavia, hyviä ja kelpo vastavetoja New Yorkille, Washingtonille, Los Angelesille tms. :)
Mutta Salmela vei tärisevän, sinisilmäisen, totaalisen vähä-älyistä kotimaista nais-Bondia leikkivän ja muistuttavan Santasen Epsanjaan aurinkoa ottamaan. Hups, Santanen kuukahtaa kyllä useampia tuhansia kilometrejä syvän rotkon reunalta pää edellä alas syvänteeseen, mutta – onni onnettomuudessa – jää killumaan puiden latvoihin ja selviää pelkällä polven naarmulla, johon laastaria päälle. Ei muuta kuin pölyjen pudistaminen hamosesta ja eikun matka jatkuu! Mitäpä sitä lomamatkan rotkoonkeikahtamista turhaan vatuloimaan...Toopea...
Tosin kyllä Santanen virittäytyy täydelliseen katatoniseen tilaan (jos minulta kysyttäisiin, niin vakavasti harkitsisin jo pakkohoitoarviota tuossa kuvatun kaltaisessa psykottisessa tilassa...) kirjan lopussa, mutta aivan muusta syystä. Samoinhan myös Eppu Nuotion Pii Marin kuvataan mielenterveydellisistä syistä pitkältä sairauslomalta töihinpaluuta viritteleväksi henkilöksi. Mistä se tällainen buumi johtuu? Onko se sallivamman ja terveemmän yhteiskunnan ansiota, että mielenterveydellisiä asioita voi käsitellä ja niistä keskustella vapaammin myös dekkareissa vai onko tarkoitus naisista tehdä (kuvata) hermoheikkoja raunioita, jotka aina hysteerisinä saavat jonkinsortin sätkytilan? En pidä ajatuksesta, että naisdekkaristit stereotypisoivat tällä tapaa naisia, jos nyt ylipäänsä on edes tällaisesta kysymys.
