Preesensin käyttö tekee kyllä lukemisesta intensiivisempää ja kun vielä lausepituus on aika lyhyt, niin viuuhh... dekkarin kyllä lukee suurinpiirtein "yhdellä syönnillä".
Mutta sitten toinen asia. En osaa tarkkaa ja täsmällistä terminologiaa, mutta yritän selittää. Voiko sanoa niin, että tavallisiin populaariaikakauslehtiin ja sanomalehtiinkin jokin asia voidaan tehdä henkilökuvan kautta. Asia esitetään jonkin (tunnetun tai asiassa kunnostautuneen) henkilön kautta, niin että lukijalla herää mielenkiinto lukea teksti. Tällä on jokin nimi tai on tyylikeino, menetelmä, myyntikeino tai wahtever?
Mietiskelin tuota Nuotiota juuri toisinpäin. Että onko murhamysteerio (dekkari lajina) keino pohdiskella kaikkea individuaaliin elämännäkemykseen kuuluvaa? Että on ihan jees / oolrait tavallista /normaaliin elämään kuuluvaa tollaset päähenkilön pienet tilapäiset elämännotkahdukset, kriisit tai elämänsuunnan tai -arvojen uudelleenpäivitykset ja miettimiset muutokseen liittyen. Että ei se elämä ole aina sellasta liitävän pursuavaa herkkua ja tähän voi lukija hyvin samaistua. Että - nyt tosi pahasti kärjistäen - dekkari lajina tarjoaa myyvän lukukokemuksen ja keinon välittää lukijoille, että joskus saattaa elämässä vähän kompuroida ja katsella suuntaa, se on ihan jees, ja kyllä kirkastuu lopussa.
Dekkareissa on paljon nykyään tämänsuuntaista humanismia, inhimillisyyttä, epätäydellisyyttä ja rösöisyyttä henkilöissä. Mietin, että mistä on kysymys.
Teininä aloitin Neiti Etsivästä ja siirryin sitten muihin, Sariolan Susikoskeen ja - ööh -Jerry Cottoniinkin :). Susikosken muistan teräksenharmaista silmistä, mieltymyksestä vereviin naisiin ja joskus polttelevasta krapulasta. Ari Paulow kirjoittaa (tietysti) nykyisin dekkareita Cottonin tyyliin, voiko tätä kaikkea luonnehtia sellaiseksi kovapintaiseksi dekkarityyliksi. Mutta että kaikkinensa niitä on dekkaridekkareita, joissa murha, sen monimutkainen selvittely, motiivien pohdinta jne. on pääosissa ja sitten on enempi tällaisia ihmissuhdedekkareita. Miten se oikein menee?
