Innostuin tässä vuoden alkupuolella Mankellin Kiinalaisesta. Wallanderia lukuunottamatta kirjailijan muuta tuotantoa en ollut aiemmin lukenut. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että historiallisia dekkareita kirjoitetaan (Suomessa tai suomennettunakin onnettoman) vähän, jos ei dekkarien uusinta, ontohkoa salaliitto-mytologista viihdebuumia lasketa mukaan. Kiinalainen iski minusta oivallisesti tähän dekkarien niukuuden saumaan. 
Insipiroituneena edellä mainitusta tempaisin sitten perä perää Mankellin kirjat: Savuna ilmaan, Italialaiset kengät ja Kadonneiden miesten metsä. Ööh... mitä eroa noiden kirjojen tematiikassa oli dekkarijuonen lisäksi? Ikääntyminen ja sen mukanaan tuoma raihnaistuminen, ruotsalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajo ja moraalinen rappio, egoismi ja taloudellinen pyrkyryys... Mössöksi tuppaa menemään, jos kustakin kirjasta erikseen pitäisi asiaa eritellä. Tietysti se johtuu lukurajoittuneisuudestani, että kun aikaa on lukea, on teskti melkeinpä kertalaakista hutkautettava kannesta kanteen. Toki lukutapa ja -tyyli yhdistettynä peräkkäiseen ahneuteen latistaa tekstit. Se on selvä. Mutta toisaalta hyvän kirjan muistaa...
Syvyyttä en ole edes harkinnut, Daisy Sisters on pöydällä. Mitä uusia näkökulmia ne tarjoavat Mankellin muihin teoksiin verrattuna? Kevään alesta hankin myös Ian Rankinia. Se kilpailee kovin Mankellin pohdintojen kanssa.
PS. Ja kirjakaupassa oli taas joku uusi Palme-aiheinen ensidebyyttidekkari. Miten kummassa ne jaksavat. Tuostakin aiheesta on niin revitty monenlaiseen dekkariin.
