Olipa erikoinen teos Lauerman Pahuuden anatomia. En ensinnäkään tiedä, mihin kategoriaan kirjan sijoittaisin. Se oli sekoitus tiedetekstiä, omia ja osin omalaatuisiakin näkemyksiä sekä historian tulkintaa psykiatrian ja henkilökohtaisten mielipiteiden valossa. Psykologia-kategoriassa teos kirjakaupassa myytiin, onko se lie sitten miten halveksittavana pidettävä kategoria tiedemiehen mielestä (kirjassa esitettyjen tiettyjen painotusten sekä tässä yhteydessä luonnontieteellisesti orientoituneen positivismin näkökulmasta) vai ei? Itse olisin voinut sijoittaa kirjan jopa yhteiskuntatieteisiin tai kaunokirjallisuuteen. Hyvin vaikka dekkareihinkin, kirjan faktapitoisuutta ja suurta kokemukseen perustuvaa antia lainkaan vähättelemättä.Olen aiemmin kuullut Lauermaa vain tiukan tieteellisesti; kirja ja kirjassa esiintuodut näkemykset antavat persoonasta hieman enemmän. Tästä tekstin varjolla välittyvästä persoonastako olen hämmentynyt, sitäkin miettii. On hyvä, että kirjailija jo alkusanoissa tekee selväksi eron omiin, kokemukseen ja subjektiivisiin henkilökohtaisiin tulkintoihin perustuviin sekä enempi systemaattisemmilla (tieteen) metodeilla saatuihin näkemyksiin, muutoin teksti olisi jättänyt pohtimaan vielä enemmän.
Se, mikä kirjassa tuli moneen kertaan alleviivattua oli pahuuteen liittyvien eri teemojen kohdalla mielisairauksien biologinen alkuperä, evoluutiobiologiset vääjäämättömyydet, kaiken alla ja kaikkeen vaikuttava lisääntymisvietti sekä luontaishoitojen voodoomeininki.
Tekstin koostumus kaikkinensa oli - moninainen, etten sanoisi. Psykiatrian historian ja sen kehittymisen kuvaus oli antoisinta sekä sarjamurhaajia koskeva luonnehdinta mielenkiintoisinta :). Paikkapaikoin esiintyvä huumori: satiiri, ironia ja retoriikka oli erittäin osuvaa ja nasevaa. Liekö sen motiivina lukijan paikoitellen oiva hymyilyttäminen tai horroksesta herättelevä surullistattaminen vai kirjoittajan omat psykologiset mekanismit. (Tosin oli ylilyöntekjäkin, kun mm. koulusurmaajien aseista käytettiin termiä huviräiskintäaseet. Minusta se on jo hiukan mauttomuuden puolella.)
Osin teksti oli muutamissa kappaleissa vaikeaselkoista ja hidaslukuista. Yleensä on tottunut siihen rakenteeseen, että ensin on väittämä tai lausuma ja sen jälkeen seuraavat kirjailijan perustelut, miksi asia hänen mielestään on näin. Tässä tapauksessa oli ensin muutaman kappaleen verran johdattelua ja perusteluja, jonka jälkeen päästiin kliimaksiin eli itse asiaan, väittämään tai kokoavaan ajatukseen. Kannallaan seisova kolmiorakenne on tyypillinen tiedetekstissä, niin että painavin asia ja huipentuma on lopussa. Populaariin kaunokirjallisuuteen se ei sovi. Eikä paikkoja ollut monia, mutta kun ne eteen lukiessa sattuivat, niin "lukemisodottelu" tuntui epäselvän raskaahkolle. Ja muutamat kohdat jäivätkin pysyvästi aukematta. En merkannut niitä lukiessa ylös, joten pläräämällä kirjaa en niitä nyt äkkiä löydä, mutta mieli tekisi ne etsiä ja kysyä, miten toiset lukijat kohdat tulkitsevat tarkoittavan. Pari kolme kohtaa jäi niin, että yhtään mikään ei oikein raksuttanut asioiden yhteyksiä päässä ja se jos mikä on inhottavaa...:)
Sitten se tekstin oma kokemuksellisuus. Miten minä olin rivien välistä saavani paikka paikoin hyvin ohuen omnipotentinkin häiveen ja sävyn tekstistä? Oman vaikutelman oikeutusta jää erittäin vakavasti ja kriittisesti sitäkin miettimään. Miksi tulee vaikutelma psykiatrian puolustelusta - onko se lääketieteen ja erikoisalan kehityshistoriasta ja niiden tapahtumista johtuvaa? Kirjailijan omien näkemysten vastaiset /eroavat näkemykset olivat lähes poikkeuksetta kuvattu naiiveiksi ja lapsellisiksi. Näitä adjektiiveja käytettiin omien näkemysten (ehdottoman) oikeellisuuden korostamisessa. Niin... tuota tuota... psykiatrian puolelta maallikon ei liene viisasta tällaista arvuutella.
