Takkusin tätä ohuehkoa teosta kolmisen viikkoa, kun en halunnut antaa periksi...
Ensin sellaista tatsia kirjan kanssa ei syntynyt, sitten alkoi nukuttamaan ja - onko teille käynyt koskaan niin - että lopulta ehdollistuin niin pahoin kirjan lukemiseen ja nukkumiseen, että aina kun otin kirjan esille lukeakseni ja pääsin muutaman sivun olin umpiunessa. Linja-autossa, ratikassa, lentokoneessa, junassa, kotona tms. aina takuuvarmassa umpiunessa parin sivun jälkeen. Raivostuttavaa:)!
Väliteksteille annettiin selitystä vasta lopussa, mutta aivan liian myöhään. Ne eivät ennen viimeisiä sivuja kuljettaneet mukana yhtään millään tavoin. Irrallisia suhteessa muuhun tekstiin loppuun saakka. Inhottavaa alkaa viimeistä sivua lukiessa kelata takaisin näitä välitekstejä, että mitähän niissä oikein kerrottiin. Jos kirjailijalla on ollut juoni mielessään eikä hän näe tekstien irrallisuutta, niin kustannustoimittaja olisi voinut reagoida terhakammin?
Lisäksi ne välitekstit olivat itsessään melkoisia sekolausevalikoimia. Ei se sekavuus tai snobbailu tee kirjasta yhtään sen taiteellisemmin parempaa. Päinvastoin, ajattelen.
Toki en kyllä ole perehtynyt kauhean hyvin Big Brother maailmaan, mutta kyllä kai dekkari pitäisi kirjoittaa niin, että sen pystyisi kutakuinkin ymmärräettävästi lukemaan ilman Big Brother-Akatemia opintojakin.
Lopussa miten kysymyksiä jäi vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisessäkin kirjalijan teoksessa. Löysäksi jäi.
Ja lopuksi Nuotiolle detaljiterveisiä, että ruumiita eivät Suomessa kuljeta ambulanssit vaan ruumisautot. Amerikkalainen poliisisarjatietämys ei riitä. Ja en minä ymmärrä sitäkään, miksi siitä suihkun jälkeisestä ihon rasvauksesta pitää tehdä joka kirjassa niin hirvittävän perinpohjainen maneeri? Kirjailijan tyyppitunnusmerkki? Miksi?
Väkisinvääntäen lukemiseksi meni.
