Siinä missä L.G.W Perssonin dekkarihahmojen komisuus muodostuu siitä, että ne kärjistävät yhteiskunnassamme yhteisesti jaettua ja hyväksyttyä kollektiivista pöljyyttä tai normeja, niin Vargas tekee sen sofistikoituneemmin, pehmeämmin, hienovaraisemmin ja jopa surullisemmin. Siinä missä Perssonia lukiessa röhötän makeasti koomiselle pöljyydelle ääneen, niin Vargasin tekstissä virnistelen sille. Täytyy lukea arviointeja Vargasista, josko joku (ammatti)arvioija osaisi minua nasevammen nimetä ja kuvailla tämän herkullisen surumielisen komiikan lajin, mitä Vargaskin tekstissään käyttää. Mihin perustuvat ne elementit, miksi virnistelen lukiessa?
Vargasille tavanomaiseen tyyliin, hän myös juonellisesti solmii kaikki nauhat lopussa. En tässä dekkarissa jäänyt miettimään epäloogisuuksia. Niitäkinhän tietysti dekkareissa on; kirjallisuuden laatulaji kun ei ole ainakaan helpoimmasta päästä. Vargasin teksti on minulle aina odotettua enkä pettynyt nytkään. Pidän Vargasin tuottamaa tekstiä taitavana. Suotta ei hän ole kansainvälisesti palkittu kirjailija. Täydet pisteet.
